Tasa-arvo vaatii vielä tekoja

Tänään vietämme Minna Canthin päivää eli tasa-arvon päivää. Canthin aikana 1800-luvun loppupuolella Suomi oli vielä sääty-yhteiskunta, jossa lukutaito opittiin kinkereillä, eikä talonpojilla – neljänneksellä väestöstä – juuri parempaan koulutukseen ollut mahdollisuutta. Elinajanodote oli 35v ja imeväiskuolleisuus 25%.

Olemme todellakin päässeet pitkälle noista ajoista hyvin monella elämän alueella. Suomi on maailman vakain valtio, meillä on maailman riippumattomin oikeuslaitos, asumme maailman kolmanneksi hyvinvoivassa valtiossa. Silti 90,5% vanhempainvapaasta käyttää äiti, viidennes isistä ei pidä lainkaan perhevapaata ja Lasten kotihoidon tuen saajista 93% on naisia. Lapset tuntuvat lukujen perusteella olevan edelleen äitien ”vastuulla”.

Lähipiiriäni seurattuani ja muutaman tutkimuksen luettuani meillä on kaksi merkittävää syytä siihen, että isä käyttävät hyvin pienen osan vanhempainvapaasta. Suurimpana syynä vaikuttaa olevan raha. Moni perhe joutuu tekemään päätöksen kotiin jäävästä vanhemmasta puhtaasti sen perusteella, miten se vaikuttaa perheen talouteen. Valitettavan usein äiti on perheen pienituloisempi vanhempi, jolloin on luonnollista, että hän jää kotiin. Tällä on kuitenkin ikäviä vaikutuksia. Pitkistä perhevapaista johtuen naisten työurat jäävät lyhyemmiksi, uralla eteneminen hidastuu ja jopa työeläke jää n 66% suuruiseksi verrattuna miesten eläkkeeseen.

Monet ovat ehdottaneet, että isien kiintiötä suurennettaisiin. Minusta on väärin, jos joku ulkopuolinen määrää, kuka lapsen kanssa viettää aikaa ja kuinka paljon. Viimeksi isäkiintiötä kasvatettiin 2013. Silti isien käyttämien vanhempainvapaiden määrä on noussut vain marginaalisesti (keskimäärin 3 päivää).

Mitäpä, jos ajattelisimme asiaa uudella tavalla. Jospa varmistaisimme, että perheen tulot olisivat saman suuruiset riippumatta siitä, kumpi jää kotiin. Toteuttaminen edellyttää työnantajien ja Kelan syvempää yhteistyötä, mutta teoriassa yhteydet ovat jo olemassa. Jonkin verran yhtälön ratkaisemiseen tarvittaisiin tietojärjestelmiä ja varmaan niitä kuuluisia algoritmejäkin, mutta jos poistamme rahatekijän yhtälöstä, meidän ei tarvitsisi enää muuttaa kuin isien ja heidän työnantajiensa suhtautumista ”helppoon elämään kotona lasten kanssa”.

Valuvika järjestelmässä

Valitettavan moni nuori joutuu opintojensa vuoksi muuttamaan pois kotoa jo toisen asteen opintojen aikana. Kotikunnasta ei välttämättä löydy sopivaa oppilaitosta ja viime aikojen julkisen liikenteen leikkaukset estävät koulun käynnin ”vanhempien kodista”.

Meillä on järjestelmässä merkittävä virheitä, jotka estävät pienituloisen perheen lapsen muuttamisen oppilaitoksen lähelle. Alle 17-vuotiaasta maksetaan lapsilisää, joten hän ei voi saada opintorahaa. Tilanne ei juurikaan helpota 17-vuotispäivänäkään, koska silloinkin opintorahaa saa vain 101,74€/kk 9kk vuodessa. Vasta täysi-ikäistyttyään nuoren opintoraha nousee 250,28€/kk 9kk ajaksi vuodessa. Ennen täysi-ikäisyyttä jopa opintolainan valtion takaus on alle puolet yleisestä tasosta (300 vs 650€/kk). Molemmat opiskelijat toki saavat asumistukea 80% asuinkustannuksista.

Opintotukijärjestelmää tulee muuttaa siten, että kotoaan muutettuaan nuorella on yhtäläiset oikeudet saman kokoiseen opintotukeen riippumatta siitä, mitä hän opiskelee. Nuoren kulut eivät ole yhtään sen pienemmät 17 kuin 18 vuotiaana – mutta opintojen aikana työskenteleminen on nuoremmalla vaikeampaa. Emme myöskään voi olettaa, että kaikilla vanhemmilla on mahdollista rahoittaa nuoren opinnot vieraalla paikkakunnalla.

Pienituloisten perheiden nuorille tulee järjestää maksuttomat opiskeluvälineet, mutta lisäksi meidän tulee varmistaa, että heillä on mahdollisuus valita itselleen sopiva koulutus riippumatta vanhempiensa kotikunnasta. Toisen asteen koulutusta ilman meillä ei ole varaa heitä jättää.

post

Pala kerrallaan elefanttikin syödään


Maaliskuun 8. päivä valkeni hämmentävissä tunnelmissa. Vuosikausia kuin käärmettä pyssyyn työnnetty SOTE kaatui.

On yksiselitteisen tarpeellista kehittää sosiaali- ja terveydenhuoltopalvelujemme tehokkuutta, laatua ja ennen kaikkea yhdenvertaisuutta. Olen kuitenkin jo vuosia ihmetellyt, miksi tähän tarvitaan valtava kerralla tehtävä hallinnon muutos. Kaikkihan me muistamme Sipilän hallinto-himmelin. En tiennyt, olisinko itkenyt vai nauranut, kun sen aikoinaan näin. Minun mielestäni SOTEn rakentamisessa on kolme pointtia.

1) Ensisijaisesti rakentaa paikallisesti operatiivista toimintaa kehittämällä ja toisista yksiköistä oppimalla eli benchmarkkaamalla.

2) Yhtenäistää kaikkien toimipisteiden tietojärjestelmät avoimeen lähdekoodiin perustuvaan järjestelmään.

3) Aloittaa valtakunnan tasoinen parlamentaarinen valmistelu rahoitusmallin ratkaisemiseksi.

Toteuttaisinkin muutoksen nykymallia kehittämällä – en kertarysäyksellä muuttamalla. Varsinaisesta sosiaali- tai terveydenhuollon työstä en ymmärrä mitään muuta kuin sen, että työntekijöillä pitää olla riittävät resurssit hoitaa asiakkaita – niin aikaa kuin laitteita ja rakennuksiakin. Monia vuosia on korostettu sitä, että kunnilla ei ole riittävän ”leveitä hartioita” sote-asioiden hoitamiseen. Olen samaa mieltä. Minusta Satasoten aloittama työ on hyvä alku, jota ei saa jättää puolitiehen.

Taustani on teollisuudesta, joka varmasti monen mielestä on aivan eri asia kuin hoitotyö. Monin osin onkin, mutta olen melko varma, että molemmissa toimintaympäristöissä toimintaa voi kehittää muilta oppimalla. Benchmarkkaus on toimintamalli, jossa etsitään tehokkain tapa toteuttaa jokin prosessi ja opitaan siitä. Tätä toimintaa tulee nyt määrätietoisesti lisätä. Satasoten tulee aktiivisesti etsiä niin kotimaasta kuin ulkomailta, niin sairaanhoidosta kuin muilta asiakaspalvelualoilta maailmanluokan prosesseja. Missä on tehokkain asiakasneuvonta, tiedonhallinta, ateriapalvelu, huoneiden käyttöasteen hallinta jne? Esimerkiksi Englannissa on käytössä mobiiliaplikaatio, joka kertoo päivystävien poliklinikoiden jonotusajat. Asiakasvirtaa saadaan näin tasattua eri yksiköiden välillä ihan automaattisesti. Hyviä malleja on varmasti maailma täynnä.  Nämä parhaat mallit tulee ottaa käyttöön Satasoten alueella. Kun toiminta on suoraviivaistettu, hallinto tulee kyllä mukana. Kaikkien sairaanhoitopiirien ja kuntayhtymien tulisi tehdä samoin, mutta Satakunta voisi olla koko Suomelle tässä esimerkkinä.

Toinen iso kehitysprojekti on tietojärjestelmien yhtenäistäminen. Toiminnan tehokkuuden maksimoimiseksi kaikki moninkertainen työ tulee poistaa. Tietojärjestelmät ovat loistava apu, kunhan jokaiseen ohjelmaan ei tarvitse syöttää samaa asiaa erikseen. Haluan tässä muistuttaa tietojärjestelmistä vastaavia henkilöitä avoimen lähdekoodin tärkeydestä. Kun tulevaisuudessa moni palvelu digitalisoituu ja sosiaali- ja terveydenhuollon alueellakin kolmansien osapuolten aplikaatioiden määrä lisääntyy, on ensiarvoisen tärkeätä, huolehtia ohjelmien rajapintojen avoimuudesta jo nyt.

Näiden kehitysprojektien kanssa saman aikaisesti tulee aloittaa parlamentaarinen työ, jonka tavoitteena on varmistaa, että järjestelmän rahoitus saadaan järkeväksi. Jos minä saisin päättää, laittaisin jokaisesta puolueesta henkilön tai pari kelomökkiin jänkhälle ja päästäisin heidät pois vasta, kun ratkaisu on syntynyt. Ilman parlamentaarista yhteisymmärrystä rahoitusmallista, seuraavakin eduskunta törmää seinään.

Olemme tarvinneet ja tulemme jatkossakin tarvitsemaan yksityisiä palveluntuottajia. Haluaisin nähdä, että meillä pienituloisillakin olisi tarpeen vaatiessa mahdollista käyttää heidän palvelujaan. Kaatuneen SOTEn valinnanvapausmalli käännettiin opposition kielenkäytössä suurten kansainvälisten yritysten voitonhimon tyydyttämiseksi. Minä näen asian toisin. Meillä on tuhansia ja tuhansia yksin yrittäjiä tai muutaman työntekijän yrityksiä, jotka tarjoavat esimerkiksi fysioterapia- lääkäri- tai toimintakykyä ylläpitäviä palveluita. Näiden tulee olla kaikkien saatavilla. Yllä mainittu parlamentaarinen ryhmä ottakoon selvitettäväkseen, miten tämä voitaisiin mahdollistaa.

Eihän tämä vaikeata ole, kun vain tehdään. Edetään pieni askel kerrallaan. Mahdolliset virheetkin on helpompi korjata, kun on tehty vain pieniä muutoksia.

SAK suojaa omaa pesää maaseudun kustannuksella

SAK esittää metsien ja peltojen arvon verottamista varallisuusverona. Tutkin tilastokeskuksen, Melan, Luonnonvarakeskuksen ja verottajan tilastoja, sekä luin jokusia lehtiartikkeleja. Kaikki aiheeseen tutustuminen johti kysymykseen: Kummalta kerätä 20M€ vuodessa – maataloudelta vai ammattiliittojen sijoitustuotoista. Minusta ammattiliittojen sijoitusten verottaminen olisi parempi ratkaisu. Koska pelkkä väite kuulostaa vain mielipiteeltä, tarjoan teille laskelman.

Suomessa on n 57 000 Myel vakuutettua, jotka pyörittävät n 42 000 maatilaa. Nämä tilat tuottavat vuodessa keskimäärin 20 000 €, jota voidaan pitää viljelijän palkkana. Näillä yrityksillä on varoja vain marginaalisesti enemmän varoja kuin velkaa. Pellon arvo on keskikokoisella maatilalla n 400 -450 000€ (oletuksena viime vuonna tehtyjen peltokauppojen keskihinta). Jos pellon omistaja joutuisi maksamaan tästä, ehkä pieneltä kuulostavan, 0,1% varallisuusveron se vastaisi noin 19M€ vuositasolla koko maassa. Toisaalta se vastaisi myös noin 2,3% palkanalennusta viljelijälle.

Toisaalta ammattiliitoilla kuten SAK:lla on miljardiomaisuus, josta sijoitustuotot olivat 2017 63,8 M€. Tästä liitot eivät maksa senttiäkään veroa, koska ne katsotaan yleishyödyllisiksi yhteisöiksi. Jos joku muu saisi noin mittavan pääomatulon, siitä joutuisi maksamaan 34% veroa. Tämä on noin 21,7M€.

Kotimainen ruoantuotanto on meille huoltovarmuuskysymys. Me emme saa ajaa ruoantuotantoamme alas. Suomessa kasvatettu ruoka on puhdasta ja siitä syntyvä hiilijalanjälki tuontiruokaa pienempi. Kotimainen ruoka on siis myös ympäristönsuojelukysymys. Mielestäni nämä kaksi tekijää perustelevat riittävästi sitä, miksi tuo 20M€ kannattaa mieluummin ottaa ammattiliittojen sijoitustuotoista kuin maanviljelijältä.

Hyvä elämä – raha

Rahasta haluan puhua kahdesta eri katsantokulmasta – investointien arvosta ja ”kassavirrasta”.

Niin kauan kuin meitä lähes pakotetaan muuttamaan kasvukeskuksiin meidän asuntojemme arvo laskee. Asuntojen ja kiinteistöjen arvo perustuu voimakkaasti markkinatalouteen. Jos kysyntää ei ole, ei ole arvoakaan. Toiset ovat hyvässä uskossa rakentaneet kotinsa kaupunkien läheisyyteen olettaen, että voivat siinä elää pitkään ja jos haluavat muuttaa asunto saadaan myydyksi. Me kasvukeskusten ulkopuolella asuvat emme ehkä koskaan saa takaisin kotiimme panostamaamme hintaa.

Vaan ei ole helppoa kasvukeskuksissakaan. Koska ihmiset yritetään pakata pienemmälle ja pienemmälle alueelle, kiinteistöjen ja asuntojen hinnat nousevat pilviin. Kysyntä ylittää tarjonnan huimasti. Tämän seurauksena kasvukeskuksiin työn perässä muuttavat, joutuvat maksamaan valtavia summia kodeistaan ja silti asumaan kuin sillit suolassa.

Jos laajentaisimme aitoa työssäkäyntialuetta kiinteistöjen ja asuntojen hinnat pysyisivät paremmin hallinnassa, koska kysyntä ja tarjonta pysyisi paremmin tasapainossa.

Tähän ratkaisuna näen etätyöskentelymahdollisuuksien lisäämisen ja toimivan reittitaksiliikennöinnin työmatkaliikenteenä.

Toinen tapa katsoa raha-asioita on kassavirta. Eli miten talouteen tulevat eurot riittävät kattamaan talouden kulut. Näen tämän ongelman koskevan monia kansanryhmiä. Ongelma on yhtälailla eläkeläisten, pienituloisten työssäkäyvien kuin monien lapsiperheidenkin.

Meillä on hyvin rajallinen määrä menetelmiä, joilla rahojen riittävyyttä voidaan tukea. Voimme joko pienentää verotusta (jolloin valtion tulot vähenevät ja mahdollisuus maksaa sosiaalisia etuuksia heikkenee), kasvattaa palkkoja (jolloin kansainvälinen kilpailukykymme heikkenee), kasvattaa eläkkeitä (jolloin eläkemaksuja pitää korottaa), korottaa sosiaalitukia (jolloin verotusta pitää tavalla tai toisella korottaa tai ottaa lisää velkaa) tai muutta maailmaa toisen näköiseksi. Yhtä oikeata vastausta ei varmastikaan ole.

Näen kuitenkin, että verotuksemme alkaa olla ihan kipurajalla. En haluaisi nostaa sitä enää yhtään. Palkkojen nostaminen on iso riski viennin kilpailukyvylle. Toisaalta isommat palkat lisäävät myös kotimarkkinoilla painetta nostaa hintoja, koska jotain pitää yrittäjällekin jäädä. Sosiaalitukien korottaminen verotusta korottamalla ei mielestäni ole ratkaisu. Meillä verotetaan jo aivan tarpeeksi. En myöskään haluaisi ottaa yhtään enempää velkaa, koska ne pitää ennemmin tai myöhemmin kuitenkin maksaa takaisin. Enkä haluaisi, että lapseni tai mahdolliset lapsenlapseni joutuvat maksamaan meidän höveliydestämme. Takuueläkkeitä voisimme nostaa ja sillä vaikuttaa kaikkein pienituloisimpien eläkeläisten rahojen riittävyyteen. Näen kuitenkin, että paras mahdollisuus vaikuttaa hyvän elämän edellytysten luomiseen on luoda uusia ratkaisuja.

Meidän pitää pyrkiä valtion- ja kuntienhallinnoissa kopioimaan parhaita ratkaisuja enemmän. Pyörää ei kannata keksiä uudelleen, mutta jos on ajatus, miten pyörän nopeuden voi esimerkiksi kolminkertaistaa kannattaa uutta ratkaisua kehittää. Tutkimus- ja kehitystoiminta sekä innovatiiviset yrittäjät ovat avainasemassa ongelmien ratkaisemisessa.

Esimerkiksi, jos saisimme eri laitteiden (vaikkapa auton) yhteiskäyttöä lisättyä tai luotua vaihdantatalouteen perustuvia ekosysteemejä, joissa yhteinen hyöty olisi päämääränä. Uskon, että kaikkein tehokkain tapa vaikuttaa ihmisten rahojen riittävyyteen on kehittää uusia toimintatapoja, joissa kuluja pienennetään merkittävästi. Reittitaksi oman auton tilalla on mielestäni hyvä esimerkki tällaisesta kehityskulusta.

Hyvä elämä – liikkuminen

Kaikilla ihmisillä on oikeus hyvään elämään – myös suurten kaupunkien ulkopuolella. Olen asunut kasvukeskuksessa ja nyt asun muuttotappiokunnassa, Säkylässä. Väitän, että olen paljon onnellisempi Säkylässä kuin mitä olin koskaan Turussa. Luonto ja yhteisöllisyys ovat mielenterveydellekin merkittäviä asioita.

Palvelut siirtyvät kaupunkeihin ja joukkoliikenne hiipuu joka vuosi aina huonommaksi

Meillä on kuitenkin alati kasvava ongelma. Palvelut siirtyvät kaupunkeihin ja joukkoliikenne hiipuu joka vuosi aina huonommaksi. Lapsille voidaan tarjota harrastusmahdollisuudet, jos vanhemmat pääsevät heitä kuljettamaan. Jos nuorisomme haluaa ammattikouluun, eivät he välttämättä pääse palaamaan koulusta kotiin oppituntien jälkeen, koska viimeinen bussi on jo mennyt. Vanhempien pitää mennä töihin omalla autolla, joten perheissä on käytännössä yhtä monta autoa, kuin on aikuisiakin. Valtava pääoma, eikä luontokaan siitä hyvää tykkää. Tässä autoloukussa ollaan niin pitkään, kuin lääkäri ajokortin antaa pitää. Mihinkään ei pääse ilman omaa autoa.

Sain jokunen vuosi sitten puhekeskuksessani epilepsiakohtauksen (puhe puuroutui). Lääkäri vei ajokortin vuodeksi. Tuolloin heräsin siihen, miten vaikeaa asioita on hoitaa ilma autoa. Tänä päivänä se on vielä vaikeampaa. Pienemmissä kunnissa ei välttämättä ole kaupoissa kotiinkuljetusta, bussille pääsee vain, jos sattuu asumaan riittävän lähellä linja-autoasemaa tai pikavuoropysäkkiä. Eikä sinne kannata ihan arpapelillä lähteä odottelemaan. Seuraava saattaa huonolla tuurilla tulla kolmen tunnin päästä tai seuraavana päivänä.

Meille luodaan pakottava tarve muuttaa kaupunkeihin. Onneksi Satakunnassa sentään on vielä kohtuullisen kokoisia kaupunkeja. Ajatelkaapa, jos 16-vuotias pitäisi päästää yksinään asumaan esimerkiksi Tampereelle tai Vantaalle.

Bussille pääsee vain, jos sattuu asumaan riittävän lähellä linja-autoasemaa tai pikavuoropysäkkiä

Vaan eipä ole Satakunnan kaupungeissakaan helppoa. Kaupunkimme – Poria ja Raumaa lukuun ottamatta – ovat siinä määrin pieniä, ettei niissäkään julkisen liikenteen järjestäminen ole helppoa. Saammekin siis tyytyä muutamaan vuoroon päivässä ja toivoa, että aikataulumme sopivat niihin.

Näkisin, että Huittisissa käytössä olevan Huitsikan kaltainen palveluliikenne tai reittitaksi olisivat meille oivia mahdollisuuksia. Näen niistä olevan iloa ikäihmisten ja liikuntarajoitteisten lisäksi myös muille. Jos järjestelmä luotaisiin ajatellen kaikkia kuntalaisia käyttäjinä, voisimme ehkä saada yksityisautoilua vähennettyä. Esimerkiksi reittitaksi rautatieasemalle tai linja-autoasemalle olisi hieno jatkumo, jolla voisimme kaikki lisätä julkisen liikenteen palvelujen käyttöä.

Puhun yksityisautoilun vähentämisestä ympäristö- mutta myös kustannussyistä. Jos auton käyttö on kohtuullisen vähäistä, siitä syntyvät kustannukset ovat aivan järjettömiä. Toisaalta pelkällä taksilla ajeluun verrattuna se on kuitenkin vielä yleensä ihan järkevää. Näkisin, että meillä olisi mahdollisuus hyödyntää teknologiaa reittitaksien ”kimppakyytien” järjestämisestä kohtuuhintaisesti.

Ihminen on ihmiselle susi

Otsikon viesti on meille tuttu jo Rooman keisarikunnan ajoilta. Jälleen tänäkin syksynä medioissa käytiin vilkasta keskustelua koulukiusaamisesta. Saamme myös säännöllisen epäsäännöllisesti kuulla, miten julkisuuden henkilöt kokevat ahdistusta siitä, että ihmiset ja media eivät anna heille hetkenkään rauhaa. Jopa Tasavallan Presidentti totesi, että heidän ei perheenä anneta kulkea rauhassa, vaan ihmiset kokevat oikeudekseen ”lähes työntää päänsä lapsen vaunuihin.”

Viime viikonloppuna, kuten kaikki olemme taatusti kuulleet, lopetti artisti Cheek uransa. Yhtenä uransa lopettamisen syynä hän ilmoitti yksityisyyden puutteen. Ymmärrän hänen päätöksensä hyvin. Jos ajattelisin vastaavan tilanteen omalle kohdalle. Tapaat ystävän kahvilla – lööppi kertoo mitä söit ja muistitko käyttää serviettiä. Kun ostat jotain, samainen media jakaa koko maailmalle paljonko tuote maksoi (tämä tuntui olevat erityisen tärkeätä juuri Cheekistä kertovissa jutuissa). Tai jos läheisesi kuolee, lööpit huutavat miten seisoit puolisosi arkun vierellä, kuten Hanna-Riikka Siitosen poismenon kohdalla tapahtui.

Onhan sitä maailman sivu julkkiksista tehty juttuja. On puitu Olavi Virran alkoholinkäytöt ja missien naimakaupat. Nykyään väitän tilanteen olevat kuitenkin juttujen kohteille paljon raskaampaa. Sosiaalinen media on tuonut julkkikset lähemmäksi meitä taviksia, mutta samalla se on mahdollistanut ympärivuorokautisen vainoamisen. Jos taannoin Hymy-lehti ilmestyi kerran kuussa, jaksoivat ämmät ompelukerhoissaan ja äijät Esson baarissa ihmetellä juttua keskenään korkeintaan muutaman päivän, ennen kuin Korhosen kihti tai Ässien kotivoitto veivät asialta huomion.

Nyt lehdet suoltavat nettijuttuja automaattisyötöllä ja sama aihe voi nousta päivistä ja viikoista toiseen esille. Toisaalta sosiaaliseen mediaan yksityisihmisetkin, varsinkin nuoret, jakavat paljonkin elämästään. Hyvin monet ”oman elämänsä kriitikot” kokevat oikeudekseen täysiin kontrolloimatta kertoa mielipiteensä ja jakaa sen koko maailmalle. Mielipiteissä ei keskitytä asiaan vaan usein ne kohdistuvat henkilöön ja ilmaukset ovat hyvinkin raakaa henkistä kiusaamista. Pahimmissa tapauksissa uhataan fyysisellä väkivallalla. Monet ihmisistä, jotka näitä rajuja loukkaavia mielipiteitään jakavat, vetoavat niin kovin mielellään mielipiteenvapauteen.

Ihmisillä on tietenkin oikeus mielipiteisiinsä, mutta mielestäni kenelläkään ei ole oikeuta loukata toista tahallaan. Tuttavani on sitä mieltä, että Cheekin musiikki on ihan sontaa, hän ei osaa laulaa, eikä koko uran päättämisen tarkoitus ole kuin viedä rahat tyhmiltä. Sen lisäksi, etten vähääkään ymmärrä, miksi juuri kyseisen artistin keikalle osallistuminen olisi yhtään tyhmempi rahan käyttökohde kuin Porin jazzeilla käyminen tai stand up keikalla käyminen, en myöskään ymmärrä, miksi asia pitää esittää töykeästi. Vastaavaa töykeyttä näkee kohdistuvan esimerkiksi poliitikkoihin. Milloin joku ansaitsisi tyhmyydestään joutua saunan taakse, milloin taas jonkun uskonto tai muu arvomaailma on vain kerta kaikkiaan aivan väärä. Lukemani mukaan töykeys ja ilkeys on tuttua myös lasten ja nuorten piirissä.

En ole hiukkaakaan uskonnollinen ihminen, mutta siihen uskon, että hyvä tuo hyvää. Uskon, että käyttäytymällä asiallisesti kanssaihmisiä kohtaan, ihmiset kohtelevat minua ja muita asiallisesti. Jos mielipiteitään laukoo vastuuttomasti, loukkaa helposti kanssaihmistään ja pahimmillaan syyllistyy rikokseen (esimerkiksi laittomaan uhkaukseen). Minulla oli onni ja ilo aikanaan työskennellä Nokian matkapuhelinyksikössä sen suurina nousun vuosina. Yksi yrityksen arvoista oli yksilön kunnioittaminen. Se näkyi joka päiväisessä elämässä lähtien niinkin pieniltä tuntuvista asioista kuin toisen ammattitaidon tunnustamisesta. Kun uusia tuotteita kehitettiin, valmistettavuudesta pyydettiin kommentteja valmistuksesta. Saattaa kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta ei se sitä ole. Jos emme kunnioita toisiamme ja toistemme osaamista, mielipiteitä voidaan kysyä, koska niin lukee prosessikaaviossa, mutta välttämättä niitä ei oikeasti huomioida. Nokialla muuten päivitettiin arvot ja yksilön kunnioittaminen ”tiivistettiin” kunnioittamiseksi. Aika lailla samaan ajanjaksoon voidaan ajoittaa yrityksen alamäen alkaminen. Sattumaako?

Miten voimme olettaa, että lapset osaisivat käyttäytyä arvostavasti toisiaan kohtaan, jos me aikuiset heitämme vesilintua lähimmäisenrakkaudella ja toistemme kunnioittamisella. Voisimmeko yrittää näyttää tuoreemmalle saapumiserälle positiivista mallia muiden kohtelemisesta.

Alustaepeliin samasta aiheesta

Ettei teille jäisi väärää kuvaa – kyllä minä täällä töitäkin teen. Viime viikolla koin pettymyksen, kun sydänverellä kirjoittamani artikkeli hylättiin. Niille teistä, jotka ette ole perehtyneet akateemiseen julkaisuprosessiin kerrottakoon, että homma etenee seuraavalla tavalla: Tutkija. valitsee omasta mielestään mielekkään tutkimusaiheen, lukee PALJON, pohdiskelee asiaa ja kirjoittaa tutkimuksestaan muutaman tuhannen sanan artikkelipläjäyksen. Tämän jälkeen artikkeli lähetetään ehdolle julkaisuun (joko konferenssiin tai tässä minun tapauksessani tieteelliseen journaliin). Ehdokkaat lähetetään arvioitavaksi nimettöminä. Arvioijat kirjoittavat palautteen, jonka pohjalta editorit päättävät artikkelin kohtalon. Käytännössä vaihtoehtoja ovat: hyväksytty, hyväksytty muutoksin tai hylätty.

Vaikka hylky minua harmitti kuin oravaa, jonka käpy on jäässä, palaute opetti minulle paljon. Nyt tiedän, mitä olin tehnyt oikein (esimerkiksi aiheeni on kuulemma mielenkiintoinen ja tutkimisen arvoinen) ja toisaalta myös, mikä on mennyt pieleen. Kokemattomuus todellakin näkyi tuloksessa ja korjattavaa on paljon. Luokitellessani ja ryhmitellessäni palautteita huomasin, miten helppoa on ottaa hyvin perusteltu, fiksusti kerrottu palaute vastaan. En kokenut minkäänlaista epäoikeudenmukaisuutta, ahdistusta, ketutusta tai epätoivoa ryhtyessäni jäsentelemään seuraavia vaadittavia toimia. Sen sijaan koin olevani onnekas saadessani rakentavaa ohjausta, johon tukeutuen minulla on mahdollisuus kehittyä.

Tämä viikko mahdollisti minulle palautteen annon ääripäiden vertailun. Uskon oppineeni taas tästäkin. Päätimme viikon poikkeamalla Lahdessa Cheekin uran päättävällä keikalla. Olen seurannut Jaren uraa suhteellisen tarkkaan, koska poikani on hänen suuri faninsa ja minulle tulee päivittäin suullinen yhteenveto Cheekin elämästä. Olen käynyt useilla hänen keikoillaan ja aina hän on ollut selkeästi sydämellä mukana. Lauantaina, kun keikan bilebiisit olivat käynnissä, totesin hänen olevan todella helpottuneen oloinen. Aivan kuin suuri taakka olisi otettu pois hänen hartioiltaan. Hetken kummastelin tilannetta. Miksei hän ollut ahdistuneempi? Olihan hän valtavan elämänmuutoksen edessä. Keikan loppupuolella haikeuskin iski, mutta väitän, että helpotuksen tunne tulee säilymään pitkään. Hän on nimittäin palautetta saanut vastaanottaa aivan valtavasti ja osa palautteesta on ollut aivan pöyristyttävää, loukkaavaa, puhtaasti henkilöön menevää ja karkeaa kieltä pursuavaa. – jopa uhkaavaa

Lentäessämme kotia kohti, aloin miettiä palautteen antamisen merkitystä. Usein sanotaan, että ”joku” ei osaa ottaa kritiikkiä vastaan. Varmasti meissä vastaanottajissakin on eroja, mutta varmasti yksi merkittävä tekijä on kritiikin antotapa. Jos olisin saanut artikkelistani palautteena vastaavaa palautetta kuin esimerkiksi Cheek on saanut, olisi voinut sisältää lauseita kuten ”Ihan p*ska tutkija. Mistä tuo idiootti on keksinyt tällaisen aiheen? Eihän se osaa edes kirjoittaa. Voisi hukuttautua näihin papereihinsa.” Tuskin olisi jatkanut saman tutkimuksen tai edes ammatin parissa.

Sosiaaliseen mediaan yksityisihmisetkin, varsinkin nuoret, jakavat paljonkin elämästään. Hyvin monet ”oman elämänsä kriitikot” kokevat oikeudekseen täysiin kontrolloimatta kertoa mielipiteensä ja jakaa sen koko maailmalle. Mielipiteissä ei keskitytä asiaan vaan usein ne kohdistuvat henkilöön ja ilmaukset ovat hyvinkin raakaa henkistä kiusaamista. Pahimmissa tapauksissa uhataan fyysisellä väkivallalla. Monet ihmisistä, jotka näitä rajuja loukkaavia mielipiteitään jakavat, vetoavat niin kovin mielellään mielipiteenvapauteen. Ihmisillä on tietenkin oikeus mielipiteisiinsä, mutta mielestäni kenelläkään ei ole oikeuta loukata toista tahallaan.

Jope Ruonansuu esitti 1996 kappaleen, jossa hän toivoi ”ollaan enkeleitä toisillemme”. Jos ei nyt ihan enkeleitä, mutta voisimmeko olla edes ihmisiä toisillemme.

Kuka suvaitsisi konservatiivia

Viime viikolla koko Satakunta kohisi Aki Ruotsalan vuoden 2011 mielipidekirjoituksesta suvaitsevaisuudesta, mikä johti Ruotsalan erottamiseen Pori Jazzien toimitusjohtajan tehtävistä. Ottamatta suuremmin kantaa juuri kyseiseen tapaukseen, se toimikoon esimerkkinä aikamme suvaitsevaisuudesta. Painotamme mielellämme erilaisuuden hyväksymistä. Kaikilla tulee tietenkin olla oikeus omiin mielipiteisiinsä ja vakaumuksiinsa riippumatta heidän uskonnostaan, rodustaan, iästään, sukupuolestaan tai sukupuolisesta suuntautumisestaan – paitsi, jos ajatukset ovat konservatiivisia. Perinteitä kannattavaa konservatiivia ei tänä päivänä suvaita.

En usko homoseksuaalien eheytymiseen. En todellakaan. En kuitenkaan myöskään ymmärrä, miten olemme ajautuneet tilanteeseen, jossa iltapäivälehtien otsikot viidestä varmasta tavasta tuottaa orgasmi koetaan artikkelin arvoiseksi asiaksi (kerta toisensa jälkeen). Olemme ihan syystä huolissamme maahanmuuttajiin kohdistuvasta rasismista, mutta väheneekö se muuttamalla makeisen nimi pelkäksi suukoksi? Samasta syystä Musta Pekka-kortit muutettiin pelkäksi Pekaksi. Digitalisaation mukana ja kansainvälistymisen nimissä kielemme on päästetty rappeutumaan ”junatie OMG”-tasolle. Kontrasti on erityisen selkeä, kun isoäiti yrittää keskustella teinin kanssa. Selkeään kysymykseen saa pahimmillaan vastaukseksi olankohautuksen tai ”Iha”. Mihin on jäänyt vanhempien kunnioittaminen? Tasa-arvon nimissä monet kohteliaisuussäännöt on laitettu roskakoppaan ja miehenä olemisesta on tehty lähes rikos. Keväinen #meetoo-kampanja käsitteli tärkeätä asiaa. Ketään ei saa ahdistella. Välillä kampanja tuntui kuitenkin saavan muodon, jossa aloin sääliä niitä miehiä, jotka olivat seksuaalisesti naisia ahdistelleet, koska heitä sai lyödä miten lujaa ja kauan halusi. On eri asia tuomita teot kuin tuomita ihminen.

Tunnustan olevani perinteisten arvojen kannattaja. Hartaasti toivoisin, ettei lapseni heti opittuaan lukemaan olisi joutunut kohtaamaan kaupan kassalla olevassa iltapäivälehden lööpissä yhden jos toisenkin julkkiksen seksikokemuksia. Pidän niitä yksityisasioina, joita ei kaikelle maailmalle tarvitse toitottaa. Toivoisin myös, että vanhojen perinteiden mukaisesti tiettyjä tapoja palautettaisiin käyttöön. Ei ole mikään vaiva pitää kanssakulkijalle ovea auki tai ottaa päähine pois päästä ruokaillessa. Kohteliaisuudesta tulee hyvä mieli molemmille osapuolille. Jokaisessa lauseessa ei tarvitse vilautella v-sanoja eikä eri mieltä olevia ihmisiä haukkua tai toivotella hevon kuuseen (kuten Alf Rehn keväällä koki tarpeelliseksi Facebook-sivullaan avautua). Mutta nämä ovat minun maailmaani sopivia arvoja. Toisilla on erilaiset arvot. Minä ymmärrän ja suvaitsen heitäkin.  Perinteisten arvojen kannattaja ei tänä päivänä useinkaan saa enää tuoda näkemyksiään julki joutumatta kutsutuksi rasistiksi tai suvaitsemattomaksi.

Olemme asuneet pari viikkoa Exeterissä Iso-Britanniassa. Täällä hyvät tavat ja perinteet ovat suomalaiselle silmiinpistäviä. Minusta on suorastaan miellyttävää, miten miehet päästävät naiset ensin bussiin, kaikki pitävät toisilleen ovea auki vuorollaan, vanhukset päästetään bussissa istumaan, ahtaissa paikoissa väistäjää kiitetään ja meitä maahanmuuttajia autetaan pienissäkin murheissa. Vaikka Englanti on tunnetusti konservatiivinen maa, en ole kokenut pienintäkään rasismia tai muuta suvaitsemattomuutta. Eurooppalaisina emme toki ole silmiinpistävän erilaisia, mutta avatessamme suumme eroa ei voi olla huomaamatta. Täällä meidät hyväksytään juuri tällaisina kuin olemme.

Julkaistu alun perin kesäkuussa 2018

Voisiko suvaitsevaisuus tarkoittaa Suomessakin sitä, että konservatiivisemmat ja liberaalimmat ihmiset voisivat molemmat oppia ymmärtämään toistensa arvomaailmaa ja hyväksymään erilaisuutensa?

Tiedon puute lisää tuskaa

Menin yllätyksestä ympyrskäiseksi lukiessani SK 20.8.2018 juttua ajoneuvolain muuttamisesta aiheutunutta härdelliä. Jutussakin ensimmäiseksi käsitelty katsastusaikojen muutos vaikuttaa tietysti meihin kaikkiin autonomistajiin, mutta mielestäni olennaisempi asia on ajokieltojen radikaalisti lisääntynyt määrä.

Katsastusaikojen muutoksesta keväällä puhuttiin vähän, toki sekin jäi taksiliikennelain varjoon. Minulta oli kuitenkin täysin mennyt ohi katsastuksessa löytyneiden vikojen tai puutteellisuuksien luokittelun muuttuminen. Ajoneuvolain pykälässä 53a virke. ”Jos ajoneuvossa havaitaan useita samaan ryhmään kuuluvia vähäisiä tai vakavia vikoja tai puutteellisuuksia, ne voidaan niiden yhteisvaikutuksen perusteella luokitella vakaviksi tai vaarallisiksi.” avaa melkoiset mahdollisuudet autojen hylkäämiselle ja ajokiellon määräämiselle. Teoriassa, jos autosta löytyy useampi puute, jolla ”ei ole merkittävää vaikutusta ajoneuvon turvallisuuteen eikä ympäristöön”, voidaan auto määrätä ajokieltoon.

Vanhassa laissa vikojen luokitteluohje annettiin valtioneuvoston asetuksella. Uudessa ”Liikenteen turvallisuusvirasto antaa tarkemmat määräykset vikojen ja puutteellisuuksien luokittelusta.” Trafi onkin 15.5.2018 antanut 49-sivuisen määräyksen luokittelun muuttamisesta. Käytännössä katsastuskonttoreille ja autonomistajille annettiin siis kokonaiset viisi päivää sisäistää muutos. Puhumattakaan siitä, moniko autonomistaja tiesi muutoksesta ennen Satakunnan Kansan juttua. Ohjeistus toki löytyy Trafin sivuilta, mutta olisiko ollut kohtuutonta tiedottaa asiasta selkeämmin. Nettikampanjat eivät ole kovin kalliita. Katsastusyrittäjät lähettävät kuitenkin kutsun katsastukseen. Niihin olisi voinut laittaa pienen tiedotteen. Tai Trafi olisi voinut pyytää Yleä tekemään keskusteluohjelman aiheesta.

Olen toki iloinen siitä, että vaaralliset autot saadaan pois liikenteestä, mutta onko kohtuullista muuttaa linjauksia yhtäkkiä ja jättää muutos yllätykseksi katsastushalliin? Surkea tiedottaminen on nyt johtanut siihen, että kuudessa viikossa ajokieltoja on määrätty 4800 kpl. Lehtijutun perusteella jäi sellainen kuva, että auto pitää hinauttaa katsastuksesta korjaamolle. Hetken kuvittelin hinauspalveluille aukeavan oikean kultakaivoksen, mutta näin ei autonomistajan kannalta onneksi ole. Trafin ohjeistuksen mukaan ”Ajoneuvon saa kuljettaa korjattavaksi ja takaisin katsastukseen ainoastaan katsastajan antamalla luvalla tai siirtoluvalla.” Siis olettaen, että katsastuskonttorilla tiedetään tästä vaihtoehdosta.

Jos vertaamme nelosoluiden ruokakauppaan saamisesta syntyneen keskustelun määrää, ajoneuvolain saamaan palstatilaan, jälkimmäinen jäi täysin jalkoihin. Kuitenkin, suurella osalla kotitalouksia oluen hakeminen mistä tahansa kaupasta on lähes mahdotonta ilman autoa.

Peräänkuulutankin nyt lakien valmistelijoita, eduskuntaa ja valtion virastoja tekemään vaikutusarvioita ennen muutosten tekemistä ja ennen kaikkea kantamaan vastuun tekemiensä muutosten tiedottamisesta. Toisaalta, myös medialta toivoisin parempaa näkyvyyttä sellaisten lakien uutisoinnissa, jotka voivat lamaannuttaa mittavan määrän kotitalouksia ihan hetkessä. Eihän autojen katsastaminen tietenkään ole yhtä mediaseksikäs aihe kuin esim. taksien kilpailun avaaminen, mutta moniko meistä käyttää taksia niin usein, että kilpailutuksella olisi arkipäiväämme merkitystä.

Kansalaisella on vastuu toimia lakien mukaisesti. Voisiko olettaa, että lainsäätäjillä olisi vastuu tiedottaa muutoksista? Pelkästään tänä vuonna Finlexiin on päivitetty 749 muutosta erilaisiin säädöksiin. Emme voi odottaa, että kaikki kansalaiset käyvät lukemassa lakeja viikoittain. Saatikka, että he ymmärtäisivät, mitä kukin muutos käytännössä tarkoittaa. Erityisesti tilanteissa, joissa suuri osa kansalaisista on säädösmuutoksen vaikutuksen alaisia, lainsäätäjien ja viranomaisten tulee huolehtia riittävästä tiedottamisesta.

Julkaistu alunperin elokuussa 2018

Elämme tietotulvassa. Nyt, enemmän kuin ehkä koskaan, on olennaista, että arkipäiväämme vaikuttavista muutoksista tiedotetaan kattavasti ja riittävän suurella tarkkuudella. Älkäämme antako tiedon puutteen lisätä tuskaa.